Kera moppien ja siivouspyyhkeiden teen arkiaamuisin siivoustekoja. Lakaisen pölyä kasoiksi, kokoan kaiken mällin jätesäkkiin ja poistan lian näkyvistä. Ajelen oranssilla koneella lattiat, vaikka se rakkine ei aina jaksakaan imeä kaikkien paskajalkojen jälkiä.

Palkasta iloitsen, työstä en juurikaan. Aina pitäisi olla kovimmassa iskussa, tehdä hiki lentäen pölytöntä, hiekatonta ja kiiltävää. Äh, entäs jos on sattumoisin krapula? Krapula on varsinkin silloin, kun lomat eivät järjestyneet, mutta kantapubi oli silti auki. Mutta minä en uskalla enää usein mennä kantapubiin, jos siivoustyö odottaa aamulla. Koska missä on pöly ja roskat, niiden katoamista sieltä odottaa myös myymäläpäällikkö Havukkala.

Eräs päivä mietin kuka helvetti odottaa minun tekevän kovaa siivoustulosta kahteen tuntiin ja kahteenkymmeneenneljään minuuttiin. Koko iso myymälä, hikiset taukotilat ja seinille asti loiskutetut miestenvessat vaativat puhtautta, eikä puolisiisti käy edes kysymykseen. Ettei vain olisi Havukkala neuvotellut rahasummien himoissaan siivouskustannukset alas? Tietenkin Havukkala väkisin neuvotteli ja minun oikea työnantajanikin vain vikisi Havukkalan laatiessa siivoussopimusta aivan omien ehtojensa mukaan. Kyllä oikein reipas siivooja tämän myymälän ennättää siivoamaan typistetymmässäkin työajassa, niin Havukkala taatusti ajatteli, kun entinen kolmetuntinen siivousaika kutistui kahteen tuntiin ja kahteenkymmeneenneljään minuuttiin.

“Sainpa kerrankin koko myymälän kiiltämään”, mietin mielessäni muuan perjantai tyytyväisenä. Se olikin suuri ja hikinen työ, sillä joku vähemmän- siisti-kengistään oli taas juossut rinkiä sekä yläkerrassa että alakerrassa. Palkallinen aikakin riitti, ja kymmenen minuuttia oli vielä jäljellä siivouspyyhkeiden pesuajaksi. Loistavaa!

Mutta sitten käsistään karvaisen Havukkalan teeskentelevän ystävällinen ääni alkoi kuulua: “Hei, tiedän että sinulla on kiire, mutta en päästä sinua lähtemään ennen kuin käyt vielä siivoamassa alakerran hyllynaluset ja yläkerrastakin vielä sovituskoppien peilit. Eeva näyttää, mitä kaikkea jäi siivoamatta.” Kyllä, kyllä, aivan ihanaa Havukkala kun tulit kertomaan. Minua kiinnostaa aivan mielettömän paljon siivota omalla ajallani teidän myymälää. “Minulla on treffit kolmen minuutin päästä, jos huomenna sitten siivoan sen mikä tänään jäi”, vastasin. Tietenkään minulla mitään treffejä ollut, mutta en tietenkään halunnut jäädä töihin palkatta pakertamaan. Havukkala ensin hämmentyi, mietti hetken, synkkeni ja sanoi sitten: “ Ai menet treffeille, suoraan tuollaisena hikisenä?” Perkele, keksinpä huonon valheen, mutta samapa tuo. Oikeastaan ihan oikein kierolle Havukkalalle, että uskaltaa se siivoojakin vedättää. “Niin, kyllä, ei se Teppo pikku hikeä pahakseen pistä, ilahtuu vaan”, virnistin ja otin siivoushanskat pois käsistäni. Oikeasti mitään poikaystävä-Teppoa ollut olemassakaan, mutta Havukkala voisi olla vaikka siinä uskossa. Ei se kyllä uskonut sanaakaan mitä sanoin. Mutta pääasia ettei tarvinnut jäädä Eevan ja Havukkalan ilmaiseksi orjaksi. HAH!

Mutta sitten koitti muuan maanantai, ja Mirjami naapurista oli pyytänyt minua pahaksi onneksi kantapubiin maistelemaan irlantilaisia oluita koko eiliseksi sunnuntaipäiväksi. Totta kai yritin saada maanantain vapaaksi, mutta koska kaikki tiesivät joutuvansa Havukkalan piiskattavaksi tuuratessaan minua, en taaskaan saanut sijaista. Ei se minua kyllä paljoa hetkauttanut, sillä hauskaa voi pitää vain rajoitetusti, mutta työt odottavat aina tekijäänsä. Ja jospa Havukkala kerrankin olisi tämän maanantain edes lomalla? Eihän Havukkalakaan voi jaksaa aina olla kyttäämässä?

Tulin myymälään hyvillä mielin siivouskärryjen iloisen kolinan saattelemana. Nyt minun tarvitsisi jaksaa vain pieni hetki ja sitten pääsisin nukkumaan juotuani ensin litran appelsiinilimonadia irlantilaisten olusten aiheuttamaan pahaan olooni. Havukkalaakaan ei näkynyt onneksi missään, kerrankin saisin ottaa vähän rennommin. Tunsin suurta mielen kepeyttä Havukkalan poissaolosta, vaikka päähäni aivan hiukan koski irlantilaiseen tapaan.

Lakaisin pölyt, vaihdoin kassan roskiksen ja palasin siivouskärryjen luo. Kärryt olivat kai olleet jonkun tiellä, sillä niitä oli siirretty puolimetriä vasemmalle, ja niiden viereen oli ilmestynyt miehen kokoisia jalanjälkiä. Aivan kuin Havukkalan jalanjäljet, mietin, mutta miten ne voisivat olla hänen? Eihän Havukkala voi olla aina töissä, eihän? Ei Havukkala ole täällä, kunhan turhaan pelottelin vain itseäni ajattelemalla kaikkein ankeinta. Silti minusta tuntui, etten ollut yksin tekemässä töitä, vaan jokin ennalta tuttu silmäpari olisi katsellut työntekoani.

Kun kaikki minimivaatimukset täyttävät siivousteot oli tehty, otin jo hanskat pois käsistäni. No, ehkä alakerran olisi voinut siivota paremminkin. Mutta eihän se aina voi niin tarkka olla, väsyttääkin, eihän kukaan nyt pölyyn kuole. Tai Havukkala nyt saisikin vähän korista pölykeuhkona, mikä ei haittaisi minua.

Nautiskellessani ajatusta Havukkalasta yskimässä pölypilven keskellä, karvainen käsi ilmestyi siivouskomeron oven karmiin. “Minä en nyt päästä sinua lähtemään, ennen kuin alakerta on siivottu! Eihän tällainen sotku käy, ota jokin märkä moppi, niin Eeva näyttää mistä pitää ottaa uudelleen”, Havukkalan pyöreä suu sanoi. Ei. Vittu Ei. Havukkala on tietenkin töissä.

Vittu mikä Havukkala. Aina kuin iilimato imemässä viimeisetkin mehut minusta. Ja itkevä Eeva, siivousneuroosin kynsissä rypevä hullu myyjätär, aina narisemassa pölyttömän myymälän perään. Pääni löi tyhjää, nokkelat tarinat treffeistä hiki-Tepon kanssa tuntuivat unohtuvan. Olin ollut ryyppäämässäkin eilen, pakko kai tässä olisi kunnostautua. Eikä, en minä halua omalla ajalla palkatta jynssätä, saatana. Mutta katsoin Havukkalaan hetken, ja hänen karvaisia käsiään ja ennen kaikkia tummia silmiä. Tummiin silmiin katsominen nöyristää kapinahenkisimmänkin siivoojattaren. Kuin terhakka kukka lakastuu tahdostaan olla olemassa, sanoin nöyrästi “Kyllä, minäpä vielä katson alakerran uudelleen”.

Minä alistuin, otin mopin, siivouspyyhkeen ja sangon ja seurasin Eevaa. Eeva näytti huojentuneelta, kun sai osoittaa likatahraa ja todistaa sen häviämistä moppini toimesta. Minä en enää viitsinyt katsoa edes kelloa. Palvellaan sitten, perkele, kun palvelemaan ollaan tultu. Lopulta oli alakertakin puhdas kuin uusi, vastapainettu kiiltävä kolikko. Kuin pieni nöyryytetty orja, minä raahauduin pois töistä. Päähän koski ja janotti. Ja harmitti koko Havukkala ja oma krapula. Tämän orjuutuksen minä vielä kostan.

Voi olla, että jonakin päivänä Havukkala syö eväsleipäänsä pöydältä, joka on pyyhitty samalla punaisella, pesemättömällä rätillä kuin miesten vessan pisuaarin keltainen seinämä. Voi myös olla, että ystäväni Mirjami käy olutpalkalla haastamassa riitaa ensin Havukkalan kanssa asiakkaan ominaisuudessa ja sitten itkemässä huonoa kohteluaan Havukkalan esimiehelle. Voi olla niinkin, että Eeva joutuu etsimään naulastaan kummallisesti pudonnutta kassakaapin avainta haisevasta roskiksesta, joka sattumoisin on siirtynyt avaintaulun alle. Ja huomenna koko porukka saa käydä tarpeillaan ilman vessapaperia, sillä minä en muista tilata sitä, koska aivan varmasti asia unohtuu kaiken kiireen keskellä. Olen siivooja ja tunnen oikeuteni ja ylimääräisen oikeuden oluen juomiseen, jonka olen itselleni säätänyt.